Kävelin ohi maassa makaavasta ihmisestä – ja mitä sitten tapahtui

Juuri edellisenä päivänä olin päässyt nauttimaan tuntemattomien ihmisten avusta liftausreissulla. Sitten kohtasin tilanteen, joka laittoi miettimään, uskallanko itse olla se, joka pysähtyy auttamaan.

Kuva: Canva

Lähdin illalla paljain jaloin lähimetsään haukkaamaan vähän happea. Pian huomasin, että yhtä metsäpolkua pitkin hoiperteli humalainen vanha mies. Vaistomainen reaktioni oli kääntyä ympäri. Lähdinkin kävelemään toista polkua pitkin eri suuntaan. Hoiperteleva mies kapealla metsäpolulla herätti pelkoa, enkä uskaltanut mennä kohti.

Takaisin lenkiltä kotiin kävellessä huomasin, että nurmella polun vieressä makasi mies. Todennäköisesti tämä samainen henkilö, jota olin aiemmin vältellyt kohtaamasta. Pysähdyin katsomaan, oliko mies loukkaantunut. Ei näyttänyt siltä. Mies nukkui maassa kyljellään ja kuorsasi. Hetken aikaa mietin, pitäisikö minun herättää mies ja kysyä, tarvitseeko hän apua. Todennäköisesti hän oli siihen sammunut. Sitten kuitenkin pelko vei voiton. Oli lämmin kesäilta, ei hän ainakaan paleltuisi tällä kelillä ulos. Sitä paitsi kylkiasennossa hän ei myöskään tukehtuisi oksennukseen, järkeilin syytä jättää hänet siihen.

Mitä jos mies vain esittää, että hän on sammunut ja hyökkääkin päälleni, jos jään auttamaan? Tai jos hän on huumeissa ja käyttäytyy arvaamattomasti. Olinhan juuri vähän aikaa sitten todistanut huumeissa tehtyä aseistettua ryöstöä aivan tässä lähistöllä.

Yhtäkkiä muistin, ettei minulla ole kenkiä jalassa. En pääsisi edes kovin kovaa juoksemaan karkuun, jos jotain sattuisi. Ehkä miehellä ei edes ole kotia, minne mennä, vaan hän on nimenomaan valinnut tämän paikan metsästä nukkumiselle, mietin. Mielessäni vilisi erilaisia kauhuskenaarioita. Kaikki ne elokuvat, uutiset ja varoittelut puskaraiskaajista saivat minut lopulta valitsemaan itseni suojelemisen ja kävelemään ohi. 

Hetken aikaa toivoin olevani mies. Jos olisin mies, ei minun tarvitsisi samalla tavalla arvioida maassa makaavan miehen kohdalla, onko tämä vaarallinen. Tai jos maassa makaava ihminen olisi näyttänyt naiselta, ei minua olisi pelottanut niin paljon. Mieleeni muistuivat lukuisat kohtaamiset vanhempien humalaisten miesten kanssa, joissa kohtelias, mukava kohtelu oli johtanut henkiseen tai fyysiseen ahdisteluun ja rajojeni ylittämiseen. Olin oppinut, että nuorena naisena ei kannata olla ystävällinen vanhoille humalaisille miehille. Että se johtaa vain epämukaviin, ahdistaviin tilanteisiin, josta pääsee pois vain olemalla todella tyly tai poistumalla paikalta.

Niin minä sitten kävelin miehen ohi ja ajattelin, että ehkä joku muu huomaa hänet ja auttaa.

Kotona kerroin tapauksesta kämppikselleni ja pohdin ääneen, mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö soittaa hätänumeroon? Kämppis ehdotti, että mennään yhdessä katsomaan, tarvitseeko mies apua. Että yhdessä kyllä pärjäisimme, jos mies olisikin vaarallinen tai ahdistava. Ehdotus tuntui hyvältä. Olisi hirvittävää jäädä miettimään, että selviääkö mies hengissä aamuun asti. Mitä jos hän olikin saanut sairaskohtauksen? Muistin myös yhtäkkiä, miten paljon olin saanut itse apua tuntemattomilta edellisenä päivänä ja muulloinkin elämäni aikana. Tuntui väärältä olla auttamatta kaiken sen jälkeen, miten paljon apua olin itse saanut.

Kävelimme metsään kämppiksen kanssa, tällä kertaa kengät jalassa, ja löysimme miehen samasta paikasta. Hän istui maassa ja näytti siltä, että oli juuri herännyt. Kysyimme, miten hän voi. Kotiin oli kuulemma menossa, mutta ei tiennyt, mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä tai miten hän pääsisi edes maasta ylös. Osoitteensa hän kuitenkin osasi meille kertoa. Niinpä lähdimme häntä sinne taluttamaan.

Koti ei ollut kaukana, ja avaimet olivat tallessa. Kädet tärisivät niin, ettei mies saanut itse ovea auki. Avasimme oven ja talutimme hänet rappusia ylös kotiin sisälle saakka. Vielä siinä hänen kotiovellaan mietin, onko turvallista taluttaa mies sisälle asti, onko turvallista mennä tuntemattoman kotiin. Mies kuitenkin hoiperteli siihen malliin, että apu oli tarpeen perille saakka, eikä hän siinä tilassa olisi kyennyt meitä vahingoittamaan.

Mies ihmetteli moneen kertaan, miksi me autoimme häntä. Oli kovin hämmästynyt ja liikuttunut siitä, että joku halusi häntä auttaa. Kertoi oman elämänsä tragediasta, mikä oli saanut hänet juomaan. Humalasta huolimatta mies ei ollutkaan yhtään pelottava tai ahdistava, vaan kaiken sen humalatilan läpi välittyi inhimillinen ihminen, joka oli kohdannut niin suurta kipua, että yritti siitä selviytyä juomisen avulla.

Kohtaaminen herätti myötätuntoa ja sai tajuamaan, miten eri tavalla varmasti tämä maailma ja toiset ihmiset meille näyttäytyvät. Helposti lähestyttävän näköisenä nuorena naisena saan helposti apua tuntemattomilta missä tahansa. Harvoin kukaan kokee minua mitenkään uhkaavana tai vaarallisena. Kun taas humalainen vanha mies kohtaa varmasti paljon ohittamista, pois päin kääntyviä katseita, ihmisiä, jotka vaihtavat kadun puolta tai kääntyvät ympäri kohdalle osuessa – aivan niin kuin minäkin ensi kohtaamisellamme. Kiitos sydämellisen ja viisaan kämppikseni, uskaltauduin lopulta kohtaamaan tämän ihmisen, joka selvästi tarvitsi apua kotiin asti päästäkseen.

On niin helppo kävellä ohi ja ajatella, että joku muu varmaankin auttaa tai ehkä apua ei todella edes tarvita, että en viitsi vaivata turhaan. Samalla on tosi inhimillistä ajatella ensisijaisesti omaa turvallisuutta, olla ottamatta yksin riskejä, varsinkaan nuorena naisena metsän keskellä myöhään illalla. Mutta aina voi tehdä jotain. Jos ei uskalla yksin auttaa, voi pyytää kaverin mukaan tai soittaa apua paikalle. Nuorempana, kun vielä join itseni välillä hoipertelukuntoon, olin monta kertaa toisten avun varassa. On minuakin talutettu kotiin, kun omat jalat eivät ole kantaneet. Ilman niitä avuliaita ihmisiä en välttämättä olisi tässä tänään.

Miehen hämmästyksestä meitä kohtaan kuulosti siltä, ettei hänen kohdalleen yleensä pysähdytä tarjoamaan apua. Ehkä tämä yksittäinen kotiintalutus ei vielä hänen elämänsä suuntaa muuta suuresti tai poista perimmäistä syytä juomiselle, mutta jospa siitä saisi edes yhden kokemuksen sellaisesta maailmasta, jossa itse saan elää. Maailmasta, jossa hädän hetkellä tai ilmankin hätää aina löytyy ihmisiä ojentamaan auttavan käden. Maailmasta, jossa tapahtuu hyviä asioita ihan yllättäen, jossa voi kokea olevansa merkityksellinen, kohdattu ja kaiken avun arvoinen. Kaikki me tarvitaan apua joskus.